Vanhemmillani oli tapana sanoa, että itku pitkästä ilosta. Turhia juhlimisia ja riemuja seuraa aina suru.
Olen jännännyt kuluneen viikon miehen puolesta. Tiistai-aamuna hän oli yksi niistä kolmesta, joita kysyttiin halutun työpaikan haastatteluun. Eilen selvisi, että puolisko oli tullut valituksi. Olin varmaan iloisempi kuin puolisko itse :)
Huippuhomma, vaikka sijainti ja palkka eivät välttämättä päätä huimaisikaan!
Riemuitsin asiasta tovin ja iltasella korkkasimme myös skumpan, mutta jostain hiipi epävarmuus ja suru puseroon. Saako tällaisesta riemuita? Saaks silloinkaan, jos näillä aloilla joku muu jää ilman? Saako riemuaan näyttää, ettei jollekulle muulle tulisi paha mieli? Miksi jollekulle muulle pitäisi tulla paha mieli? Perisuomalainen kitkeryys se siellä kyseli.
Mä haluisin olla iloinen, on aikas siistiä, että jollain käy hyvä flaksi. Samaan aikaan ristin sormet ja toivon, ettei tätä iloa seuraa itku. Mihis se suomalainen pessimistinen kasvatus lähtisi, vaikka kuinka juhlisi skumpalla keskellä viikkoa.
Kirjeitä Teille 